| | TERVA - SUOMEN ENSIMMÄINEN VIENTITUOTE
Terva oli Suomen ensimmäinen maailman- kauppatavara, jota vietiin jo 1500-luvulla Eurooppaan. Tervaa on poltettu Pohjan- maalla ensimmäistä kertaa myyntiä varten 1570-luvulla, mutta määrät olivat tällöin vielä vähäisiä. 1600-luvulla tervan valmistus kehittyi suurtuotannoksi Järvi-Suomen alueella sekä kapealla Pohjanlahden rannikkovyöhykkeellä Iistä Vaasaan. Tervakaupan kasvuun vaikutti Englannin ja Hollannin nousu siirtomaavalloiksi, mikä lisäsi laivanrakennuksen tarvetta ja täten tervan kulutusta. Tervasta muodostui strateginen aine, jonka kauppaa säädeltiin ohjaamalla ulkomaankauppa tapahtumaan Tukholman tervakomppanian kautta. Suuri Pohjan sota aiheutti tervantuotannossa kuitenkin muutoksia, sillä sen jälkeen vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhassa liitettiin Viipuri ja Saimaan vesistöalue Venäjään. Järvi-Suomen tervanpoltto tyrehtyi kuljetusvaikeuksien vuoksi, ja tervantuotanto siirtyi Pohjanmaalle tuotantoalueen laajentuessa samalla sisämaahan päin. Vuonna 1765 Oulu sai muutaman muun Pohjanlahden rannikkokaupungin kanssa tapulikauppaoikeudet, minkä seurauksena tervaa voitiin viedä ulkomaille suoraan Oulusta. Tervasta tulikin Suomen tärkein vientituote, ja erityisesti 1770 - 1780 -luvuilla suurten sotien aikana tervakauppa eli ensimmäistä kukoistuskauttaan. Vuonna 1781 Oulun Toppilansalmeen perustettiin Tervahovi tervan varastointi- ja tarkastuspaikaksi, jonne ympäröivien seutujen tervanpolttajat tervansa soutivat. Oulusta muodostui.1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla yksi maailman suurimmista tervanviejistä, ja se kilpailikin Arkangelin kanssa ykkössijasta maailman suurimpana tervasatamana.  Oulun Tervahovi: Keisarillinen huvijahti 'Eläköön' 1800-1900 -lukujen vaihteessa ©Museovirasto KAINUUSTA TÄRKEIN TERVANTUOTANTOALUE
1800-luvulla tervantuotantoalue siirtyi Pohjanmaan rannikolta Kainuuseen, missä erityisesti itäisimmissä pitäjissä tervanpoltto muodostui pääelinkeinoksi. Rannikolla ei enää riittänyt tervanpolttoon puuta, silla metsät oli suureksi osaksi jo poltettu tervaksi ja lisäksi uudet metsänkäyttömuodot alkoivat nousta tervanpolttoa merkittävämmiksi. Kainuussa oli metsää mistä polttaa tervaa, ja etenkin 1800-luvun alkupuolella monien katovuosien seurauksena väestön oli pakko henkensä pitimiksi hankkia lisäelantoa tervanpoltosta.
Kainuun tervanpolton kehittymiselle oli kuitenkin ratkaisevaa Oulujoen liikenneolojen parantaminen; koskia perattiin jonkin verran jo 1700-luvun puolivälissä, ja vuosina 1823-34 suoritettiin laajamittaiset perkaukset. Lisäksi Kajaaniin Ämmä- ja Koivukoskeen rakennettiin kanavat tervankuljetuksen helpottamiseksi vuonna 1847. Kainuun tervanpolton kukoistuskausi oli varsin myöhään, vuosina 1840-1900; tervantuotannon huippu saavutettiin vuonna 1865. Kainuun melko myöhäisen tervantuotantokauden teki mahdolliseksi poikkeukselliset maanomistusolot, sillä Kainuussa isojako viivästyi ja metsät olivat pitkään yhteisomaisuutta.  Kolonnan jatkanta koloraudalla jatkusjakkaralta (renkulta) v. 1932 ©Museovirasto TERVANPOLTTO
Tervanpoltto oli aikaa ja kovaa työtä vaativa prosessi. Tervanpolttotavat ovat vaihdelleet eri alueilla, mutta Kainuussa hautapoltto oli yleisintä. Ennen tervahaudan rakentamista puut oli neljänä edellisenä vuonna ensin kolottava eli kuorittava kolomisraudalla tervaspuiden saamiseksi. Tervahauta tehtiin keväällä ja se poltettiin yleensä kesä-heinäkuun vaihteessa. Hauta paloi noin viikon, ja sen poltto oli tarkkaa työtä. Poltosta vastasi erityinen hauta- mestari. Haudasta saata- van tervan määrä vaihteli mm. haudan koon ja polttamisajankohdan säätilan mukaan, mutta yhdestä haudasta tuli tervaa yleensä noin 40-50 tynnyriä (yksi tynnyri = 125 litraa).  © Kainuun museo TERVANKULJETUS
Terva kuljetettiin pääasiassa soutamalla Oulujokea pitkin Ouluun tervahoviin myytäväksi, mutta Pudas- järveltä, Puolangalta ja Hyrynsalmelta vietiin tervaa myös tukkilautalla Iijokea pitkin Iin markkinoille. Puolankalaiset ja hyrynsalmelaiset saattoivat viedä tervansa joskus myös talvella pororaidolla maitse suoraan Ouluun, mutta eniten käytetty tervankuljetusreitti oli kuitenkin Oulujoen vesistön reitti, Oulujoen latvavesiltä Hyrynsalmen ja Sotkamon reiteiltä Oulujärven kautta ja Oulujokea pitkin Ouluun. Oulujoen vesistössä kehitettiin tervankuljetusta varten aivan oma venetyyppi, pitkä ja kapea tervavene, paltamo,.johon mahtui kerralla reilut 20 tervatynnyriä. Edestakainen tervankuljetusmatka Ouluun kesti noin 2-3 viikkoa, huonojen säiden sattuessa kauemminkin. Parasta tervansoutuaikaa oli keskikesä, mutta jotkut lähtivät matkaan jo keväällä heti jäiden sulamisen jälkeen, uhkarohkeimmat vielä syysmyrskyjenkin aikana. 1800-luvun lopulla tervankuljetus muutti kuitenkin muotoaan, sillä Paltamon Kiehimään ja Kajaaniin perustettiin tervanostopaikat, eikä tervaa ollut enää välttämätön kuljettaa Ouluun saakka. Silti monet soutivat edelleen Ouluun paremman hinnan toivossa. Rautatiet vaikuttivat ratkaisevasti myös tervankuljetukseen. Vuonna 1886 Pohjanmaan radan valmistuttua Ouluun tervaa kuljetettiin Pohjois-Pohjanmaan eteläisistä pitäjistä Ouluun myös rautateitse, kun taas rautatie Kajaanista Iisalmen kautta etelään vuodesta 1904 lähtien käänsi tervankuljetussuunnan Oulun sijasta etelän satamiin.  © Kainuun museo
Maailman tervakauppa alkoi kuitenkin jo 1800-luvun kuluessa, erityisesti 1870-luvulla, laantua. Puulaivoista alettiin siirtyä rautalaivakauteen, joten tervaa ei enää tarvittu laivoihin. Lisäksi metsien arvo lisääntyi, ja tuottavammat metsänkäyttömuodot kuten puunhakkuu syrjäytti tervanpolton elinkeinona. Tervakaupan loppuminen Suomessa johtui kuitenkin ensi sijassa tarjonnan puutteesta, sillä tervantuotanto heikentyi mm. kohonneiden palkkojen ja tuotantoa kallistavien tekijöiden vuoksi. Kysyntää tervalla olisi silti vielä ollut. Vuonna 1901 tervakauppa koki kovan iskun, kun Oulun tervahovi paloi, ja vuoden 1904 jälkeen rautatien valmistuttua Kajaanista etelään Oulu menetti lopullisesti asemansa tervakaupan keskuksena. Tervansoutu jatkui kuitenkin pienemmässä muodossa vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä; viimeisen tervaveneen sanotaan laskeneen alas Oulujokea vuonna 1927.
 © Suomen Kansankulttuurin KartastoToivo Vuorela Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1996
Elinkeinollisen merkityksensä lisäksi tervanpoltolla ja tervakaupalla on ollut suurta vaikutusta Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun kulttuurin muotoutumiseen. Ns. tervakulttuuri koostui alkutuotannon ohella tervansoudusta ja yhdessä liikkumisen muodoista, tervaveloista sekä kaupunkimatkoista tervaporvareitten luo. Kun tervanpoltto menetti merkitystään elinkeinona 1900-luvun alkupuolella, samalla päättyi myös varsinaisen tervakulttuurin aika. Tervakulttuuri ei silti ole kokonaan hävinnyt, vaan se on jättänyt moninaiset jälkensä alueen aineelliseen ja henkiseen kulttuuriin.
TERVAPERINNE ELÄÄ
Tervanpolttoperinnekään ei ole täysin katkennut, sillä tervalla on nykyäänkin kysyntää. Terva sopii käytettäväksi mm. kirkkojen paanukattoihin, veneisiin, puistokalusteisiin, puun pintakäsittely-aineeksi sekä tervapohjaisiin maaleihin. Lisäksi tervaa käytetään pieninä erinä puuveneiden ja suksien kunnostukseen, autonpohjaan mattauksen korvikkeeksi, löylytuoksuksi, pikiöljynä hyönteis- karkoitteeksi sekä ihottumien ja hiertymien hoitoon. Tervaa poltetaan jossain määrin museo- ja kotipolton ohella myös erilaisten tapahtumien yhteydessä eri puolilla Suomea, erityisesti Kainuussa. Useimmat näistä tapahtumista ovat pääasiassa kylätapahtumia, joissa. tervahaudan sytyttämisen ja polton lisäksi järjestetään myös muuta ohjelmaa. Kiinnostus tervaperinnettä kohtaan onkin viime aikoina lisääntynyt, minkä johdosta mm. perinteeseen liittyvää esineistöä ja työtapoja on alettu vaalia.
 Tervahaudan sytytys Hyrynsalmen Kaunislehdossa vuonna 1998 ©Kainuun maaseutukeskus, Tervaprojekti Lähde: Tanja Löytynoja, Perinteistä matkailuelämyksiä, Oulun yliopisto, Maantieteen laitos | |
