TERVASTA JA TERVANPOLTON HISTORIASTA
Tervan valmistus on maailmalla on tunnettu tuhansia vuosia ja Suomessakin sitä on poltettu jo useita satoja vuosia ja terva oli pitkään Suomen tärkein vientituote. Tervakauppa oli merkittävässä asemassa 1600-luvulta alkaen aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. 1700-luvun alun sotien ja rajasiirtojen jälkeen tervanpolton painopiste siirtyi Saimaan ja Päijänteen alueilta Pohjanmaalle ja 1800-luvulla edelleen Kainuuseen, josta muodostui viimeinen tärkeä tuotantoalue Suomessa. Tervanpolton tekniikka Suomessa oli pääasiassa hautapolttoa toisin kuin monissa muissa maissa, kuten Saksassa, Ranskassa ja Venäjällä, joissa pyrolyysitekniikka oli kehittyneempää. Toisaalta suomalaisen hautatervan laatu oli hyvässä maineessa ja siitä saatu hinta oli myös parempi kuin huonompilaatuisten uunitervojen. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä tervan vienti väheni murto-osaan entisestä, lähinnä sen vuoksi, että puusta saatiin parempi hinta vähemmällä työllä sahatavarana ja toisaalta suomalaiset polttajat eivät pystyneet kilpailemaan Venäjältä tuotavan halvemman uunitervan kanssa.

TERVA - MERKITTÄVIN PUUN KUIVATISLE
Kuivatislaus eli pyrolyysi on puuaineksen hajottamista erilaisiksi tuotteiksi lämmön avulla. Kuivatislaus voidaan suorittaa joko suoralla menetelmällä (esimerkiksi tervahauta ja -miilut) tai välillisellä menetelmällä (esimerkiksi retorttiuunit). Puun laadusta, pyrolyysimenetelmästä ja –olosuhteista riippuen saadaan erilaisia määriä taulukon 1. aineita ja niiden jalostustuotteita.

TAULUKKO 1.

Hiili ja tisleet (terva, raakatärpättiöljy, puuhappo) ovat sellaisenaan käyttökelpoisia tuotteita ja niitä voidaan pienessäkin mittakaavassa valmistaa yksinkertaisilla laitteilla. Tuotteiden jatkojalostaminen on monimutkaisempaa ja vaatii kalliita laitteita. Tervahaudassa kaasut ja suuri osa myös tisleistä haihtuu huokoisen katteen läpi, eikä niitä voida ottaa talteen. Tuotteena saadaan vain tervaa, hiiltä ja tervavettä.

Merkittävin puun kuivatislauksen tisleistä on terva. Puuterva (pyroleum pini eli pix liquida) on hapanta, paksuhkoa, öljymäistä nestettä. Puun selluloosasta ja muista hiilihydraateista muodostuu tervaan alifaattisia yhdisteitä kuten rasvoja ja niiden estereitä sekä parafiinihiilivetyjä. Ligniinistä syntyy aromaattisia yhdisteitä kuten fenoleja, kreosoleja ja guajakoleja. Lisäksi terva sisältää pihkasta peräisin olevia terpeenejä ja hartsihappoja.

Parasta tervaa saadaan pihkapitoisista havupuista, varsinkin männystä, sillä se sisältää hartsia enemmän kuin muu puuterva. Tervahaudoissa poltettua tervaa eli hautatervaa, etenkin tervanpolton alkupuolella saatavaa, pidetään arvokkaampana kuin uuneissa poltettua. Se eroaa uunitervasta vaaleamman värinsä, miellyttävämmän hajun ja suuremman sakeuden perusteella. Hautatervan ominaispaino on myös vähän alhaisempi kuin uunitervan. Se on 20 oC:ssa 1,037 - 1,076. Uunitervan ominaispaino on 1,11.

Hautaterva on jaettu perinteisesti viskositeetin ja rakeisuuden perusteella kolmeen laatuluokkaan hieno, keskipaksu ja paksu, joista hieno on laadultaan parasta. Sitä on tavallisesti 70 - 85 % koko tuloksesta. Paksuissa tervoissa esiintyy rakeita, jotka ovat vaikealiukoisia parafiinikiteitä. Tehdashiillossa saadaan varsinaisen tervan eli A-tervan lisäksi ns. B-tervaa, jota on liuenneena puuhappoon mm. etikkahapon ja metanolin ohella. B-terva on veteen liukenevaa.

Taulukossa 2. on esitetty eri puulajeista saatavan tervan koostumus, kun lämpötila ei valmistuksen aikana ole noussut yli 400oC:een.

TAULUKKO 2. ERI PUULJEISTA SAATAVA TERVANKOOSTUMUS

Uunista tai haudasta tuleva terva ei ole vielä käyttökelpoista vaan siinä on vielä vettä ja veteen liuenneita muita aineita, esim. etikkahappoa eli ns. tervavettä. Vieraat aineet voidaan poistaa tervaa seisottamalla. Aikoinaan tervan annettiin tervahoveissa seistä muutamia viikkoja, jona aikana vettä laskettiin kaksi kertaa pois. Samalla poistettiin myös pikeentynyt 1. pilalle poltettu terva. Tynnyrin nestesisältö väheni noin 6,5 %.

Vesi voidaan erottaa tervasta nopeammin lämmittämällä sitä höyrykierukan avulla. Lämpötila ei kuitenkaan saa nousta yli 100 oC:een, ellei lämmitysastia ole umpinainen sillä silloin tervasta aikaa poistua muitakin aineita.

Tervan katsotaan olevan tärpätitöntä, jos siinä on alle 200 oC lämpötilassa on vähemmän kuin 3 % kiehuvia aineita. Tervavesipitoisuus saa olla enintään 5 - 10 %.

TAULUKKO 3. ESIMERKKI YHDEN TERVANÄYTTEEN KOOSTUMUKSESTA (TEHDASTERVA)

Lähde: Paajala, J. & Jokivartio, T. 1989. Tervan valmistus ja käyttö. Oulun yliopiston Pohjois-Suomen tutkimuslaitos. Oulu